Yritimme viime syksynä rekisteröidä Suomesta tuomaamme autoa tänne, mutta kaiken mahdollisen paperisodan ja mielettömän takuusumman välttämiseksi mies ajoi auton takaisin Suomeen. Päätimme, että perheemme pärjää toistaiseksi firman työsuhdeautolla. Siis yhdellä autolla.

Yhden auton perheenä olemme saaneet joustaa kumpikin menoinemme ja mukavuuden haluinemme. Se on tarkoittanut, että mies on saanut kävellä töihin tai sieltä kotiin kravaatti tuulessa lepattaen, tai että minä olen käynyt tekemässä ruokaostoksia rattailla. Se on myös tarkoittanut sitä, että joudumme päivittäin kartoittamaan auton tarvetta ja sitä, että moni extempore-asia, kuten ystävättären pikainen kahvikutsu tms jää minulta usein väliin.

Noin yleisesti olemme pärjänneet yhdellä autolla hyvin. Muutaman kerran jompi kumpi meistä on joutunut palauttamaan auton kesken päivän toisen kiireisen menon takia tai käyttämään taksia. Julkisilla kulkuneuvoja tästä meidän ohi tai ihan läheltä ei kulje. Onneksi koti ja toimisto sijaitsevat vain parin kilometrin etäisyydellä toisistaan, joten auton vaihto ei ole kuluttanut toisen aikaa kohtuuttomasti. Matka toimistolle ja kaupungille on kuitenkin ison ylämäen takana, joten ilman hikeä ei "mestoille" pääse. Yhdestä autosta johtuen myös mies on saanut hieman lisää ulkoilmaa joutuessaan kävelemään työmatkaa.

Yhden auton sanelemana olen huomannut siirtäväni kaupassakäyntejä ja muiden asioiden hoitamisia samoille päivälle, ja viettäväni enemmän aikaa kotona. Välillä huomaan jopa välttelevän hetkeä, jolloin minun pitää poistua kotoa ja aktivoitua. Mies taas joutuu useammin täydennysostoksille kauppaan työpäivänsä jälkeen, kun huomaan, että jotain akuuttia puuttuu. 

Minulla on muutamia periaatteita autoilun, taksin ja jalkaisin liikkumisen suhteen. Taksilla en lähde ruokakauppaan. En myöskään rattailla rankkasateessa enkä mielellään hirveässä helteessä. Vähän nolompi periaate on, että keskikaupungilla en itse ajele pelottavan liikenteen takia, enkä lähde yksin ylittämään siltaa Aasian puolelle. Kun autoilen, ajan auton mieluiten yhteen paikkaan parkkiin ja kävelen siitä sitten montaa asiaa hoitamaan. Mielestäni paras tapa täällä on parkkeerata ostoskeskusten parkkihalleihin tai maksullisille parkkipaikoille.

Eilen täällä käytiin keskustelua siitä, kenellä on auto tänään. Molemmilla oli tulenpalava tarve autolle. Loppupelissä annoin periksi ja mies pääsi mukavasti omalla autolla lentokentälle ja minä sain lähteä pakolliselle apteekki- ja ruokakauppakeikalle kolmen lapsen kanssa rattailla.

Ilma oli aamupäivällä mainio: pilvinen, viileämpi ja tuulinen. Ilmassa taisi kuitenkin jo silloin olla ukkosta, sillä autot kaahasivat ohitsemme pelottavalla nopeudella. Ne eivät meinanneet päästää meitä suojateiden yli, ja viimeisenä niittinä juuri ennen alueemme omaa tietä yksi nuori kuski ajoi melkein yli. Silloin minun oma sisäinen ukkoseni räjähti ja huusi auton perään primitiivi reaktion voimin perkelettä niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Kädet valkoisina rattaiden aisaa puristaen ja vanhemmat lapset kauhistuneina vierelläni mielessä kävi, että ehkä olisi ollut sittenkin parempi, että meillä olisi ollut tänään auto.

Ukkonen jyrähti iltapäivällä. Nyt täällä sataa.