Innokas bloggari ei kai voi pitää sormiaan irti näppiksestä..

Vaikka on viimeinen viikko Istanbulissa menossa, ja kiire asunnon "turhan tavaran" hävittämisen kanssa, niin silti ehtii tapahtua tai ainakin todeta asioita.

Olen miettinyt blogin jatkoa. Rakastan kirjoittamista, mutta mietin usein kelle kirjoitan, mitä kerron, paljastanko liikaa, pyöristelenkö asioita. No koska tykkään kuitenin kirjoitella ja minulla on jo laaja ystäväpiiri blogistaniassa ja paljon tuttuja lukijoita muutenkin ympäri maailmaa, joita en halua hylätä, olen miettinyt miten jatkan bloggaamista. Jatkanko kirjoittelua Elämää Istanbulissa alle, joka tuntuu kyllä hassulta kun muutamme Suomeen, vai perustanko ihan uuden blogin vaikka nimellä Paluumuuttajan päiväkirja... tms. (saa antaa ehdotuksia!)

Olen tässä muutaman viikon pohtinut, että ehkä sitä usein muuttaneena jotenkin asennoituu muuttoihin helpommin. Olen odotellut sitä tunnetta, että nyt liikkeelle puhurin tavoi tavaroita läpikäymään ja rankkaamaan, ja tänään se tunne ja läpikäymisaalto tuli oikein kunnolla. Olen kyllä antanut Elmakselle ja Ednalle kassikaupalla vaatteista kahvikuppeihin ja turhiin koriste-esineisiin, mutta tänään roskiin lähti pussikaupalla lastenhuoneista puoli täytettyjä tehtäväkirjoja, pehmoleluja, puutteellisia palapelejä yms. Vihdoin oli itsellä se kunnon puhuri päällä. Tämä työ on tietenkin tehtävä aina lasten ollessa koulussa tai nukkumassa, sillä muuten kaikki poisheitettävä alkaakin tuntua pikkuisista tuikitarpeelliselta..

minulla muuttoihin kuuluu myös aina tunnelatausta. Jotenkin on asennoiduttava siihen, että lähtee pois ja vaihtaa maata. Nyt, vaikka lähtöpäätös tulikin aika nopeasti, on maiden välille ollut helppo tehdä rakoa. Muutamana viime viikkona on täällä Istanbulissa ärsyttänyt suunnattomasti se, että kaupasta puuttuu länsimaisen kahvinkeittimen oikeankokoiset suodatinpussit, kookosmaito ja tacokuoret ovat loppu eikä oikeita murojakaan ole löytynyt noin kuukauteen. Luulen, että muutama ulkomailta tuotava kontti on jossain tullisotkuissa.... Muuten harmittää, että, lapset istuvat ilmastoinnin omaavassa koulubussissa ilman ilmastointia, uima-altaan vettä saatiin lupauksista huolimatta odotella pari viikkoa ja kodin hanavedessä on ollut suuria jäämiä rautaa.. Suomessa taas ystävien ja perheen lisäksi vetää esim.  gluteenittomien tuotteiden paljous (Emil), puolieinekset, marinoidut lihat, pakastealtaiden runsaus ja muissa asioissa ruuhkattomuus, raikas ilma ja esimerkiksi lapsille suotu vapaus ulkoilla ja viettää vapaa-aikaa ilman tiukkoja puistorajoja tai tunteja kestäviä kotiläksyjä. Minä henkilökohtaisesti odotan (ystävien ja perheen lisäksi) paperista Helsingisanomaa, ruokakauppojen (aluksi) ihanalta tuntuvaa runsautta, yötöntä yötä, sinisiä silmiä, lonkeroa, grillimakkaraa, lohikeittoa, saunaa, mustikkakeittoa, salmiakkia, vihreyttä, merta, lokkeja, saaria....

Toisaalta taas paluumuutossa pelottaa se, että olen asunut noin 10 vuotta lämpimissä maissa, joissa ihmisten ei tarvitse kärsiä pilkkopimeistä syksyistä, rännästä, kovista pakkasista, kateellisuudesta, hymyilemättömyydestä, kalleudesta... Ja sehän tässä muutossa taas pelottaa. Miten sitä taas kestää pimeän syksyn, kurahousut, tuulilasin raaputuksen, 08-16 elämän, kiireen, pyykin, rutiinin, tyhjät sunnuntait... Kun kuitenkin palaa ns kotimaahan ja kaiken pitäisi olla tuttua ja turvallista vaikka ei olekaan. Olen näinä ulkomaanvuosina huomannut, että välillä on helpompi olla ulkomailla ja olla väärässä ja moittia maan tapoja kuin palata kotimaahan ja arvostella sen toimintatapoja, jotka kaikki muut tuntuvat tuntevan.

No, muutaman päivän päästä Istanbul ja Turkki jää taakse ja meillä on edessä ihana Suomen kesä ja kaikki rakkaat ystävät ja perhe!

Täältä tullaan!