Sain tänään, perjantaina, serkultani meilin, jossa hän pyysi lainaan hopeisia juhlakenkiäni. Olin mielissäni, tottahan minä kenkiä hänelle lainaan!

Iloisena rupesin pohtimaan kenkiäni, ja mietin milloin käytin niitä itse.. Käytinkö kertaakaan viime vuonna? En. Ei ollut mitään tilaisuuksia laittaa tanssikenkiä jalkaan. Tai jos olisi ollut, jalkani olisivat olleet raskaudesta liian turvonneet siroihin nirunarukenkiin. Mitenkäs toissa vuonna? Ehkäpä. Nämä kengät taisivat tosiaan tanssittaa minua Suomen Itsenäisyyspäivä Gaalassa Dallasissa silloin, kun Mestarit Lavalla -kokoonpano oli vielä täydellinen, kun Kirkan oman takeisella äänellään luritteli kappaleita toisensa jälkeen pitkälle yöhön. Niin kauan taitaa olla siitä kun viimeksi itse sain pukea hopeakengät jalkaani.

Iloisena siitä, että kenkäni kelpaavat nuoren tytön vanhojentansseihin rupesin pohtimaan minkälaisiin jalkineisiin jalkani nykyään työnnän. Tulos oli masentava: kaikki tällä hetkellä käytössäni olevat kengät ovat käytännöllisiä, matalakantaisia lumpsukkaita, joilla ei nilkat nyrjähtele, joilla askel on vakaa ja joilla rattaiden työntely mäkisessä maastossa sujuu. Kaukana kaapin perällä ovat korkeakorkosaappaat ja ylipäänsä kaikki kengät joissa on yli 2 cm korko.. Tämän tosiasian julkitullessa kukaan ei varmasti enää usko, että rakastan kenkiä, ihailen korkoja, ja omistan monta hyllymetriä erinäköisiä klompsottimia.

Siis serkku hyvä! Nauti koroista vielä kun voit! Kolmen pienen lapsen äiti ei paljon koroilla kopistele. (Korkeintaan pari kertaa  vuodessa, ja silloin on seuraavana päivänä nilkat kipeät...)