Aamulähdöt eivät ole minun eivätkä lasteni bravureita. Tänään oli taas yksi sellainen aamu, jota ei haluaisi muistaa, mutta jonka lopussa on lausahdus, joka pistää äidin ajattelemaan..

Tempperamenttinen tyttäreni nousi ylös "väärällä jalalla". Kaikki tapahtui vastoin hänen toiveitaan: äiti vaihtoi vauvan vaippaa itse, hän ei saanut laittaa ison veljen lamppua päälle, eikä kaapista löytynyt hänen lempi aamiaistaan. Minä hermostuin, vauva itki, tunnelma oli kaottinen. Lapset hidastelivat aamupalapöydässä ja puolet aamiaisesta jäi syömättä. Mielessä kävi taas, että kyllä kolmen lapsen hoitamiseen tarvittaisiin enemmän käsiä.

Kovalla hosumisella ja raa´alla otteella olimme kuitenkin aikataulussa. Hiki lensi eikä siinä enää kaunista kieltäkään käytetty. Tytär sujautti kieltoani uhmaten yhden lelun laukkuunsa. Vauvaa ulkopukuun pukiessa ja takkeja päälle laitettaessa sanoin vielä jotain siitä, kuinka typerää on ottaa leluja kouluun päivänä, joka ei ole lelupäivä, ja että, ei ole hänen päätettävissään milloin lelupäivä on. Selin tyttäreeni vauvan toppapukuun keskittyen kuulen minulle osoitetun lauseen:

Mä olen itsenäinen ja haluun asuu ihan ite.

Kiireen ja ärtymyksen keskellä pysähdyin hetkeksi ja tajusin, että pieni 4-vuotias prinsessani on todellisuudessa jo iso tyttö. Hän seuraa toimiani, ottaa minusta mallia ja oppii asioita. Hänestä tulee vielä jonain päivänä tomera, lapsistaan huoltapitävä äiti. huomenna aamulla yritän olla rauhallisempi.