Jo joutui armas aika ja suvi suloinen...

Valokuvatorstain pyynnöstä

Tämä ihana näkymä minulla on edessäni kesäaamuisin mökillä ja pöydällä kupponen höyryävää mustaa kahvia... Aika ihanaa...

Innokas bloggari ei kai voi pitää sormiaan irti näppiksestä..

Vaikka on viimeinen viikko Istanbulissa menossa, ja kiire asunnon "turhan tavaran" hävittämisen kanssa, niin silti ehtii tapahtua tai ainakin todeta asioita.

Olen miettinyt blogin jatkoa. Rakastan kirjoittamista, mutta mietin usein kelle kirjoitan, mitä kerron, paljastanko liikaa, pyöristelenkö asioita. No koska tykkään kuitenin kirjoitella ja minulla on jo laaja ystäväpiiri blogistaniassa ja paljon tuttuja lukijoita muutenkin ympäri maailmaa, joita en halua hylätä, olen miettinyt miten jatkan bloggaamista. Jatkanko kirjoittelua Elämää Istanbulissa alle, joka tuntuu kyllä hassulta kun muutamme Suomeen, vai perustanko ihan uuden blogin vaikka nimellä Paluumuuttajan päiväkirja... tms. (saa antaa ehdotuksia!)

Olen tässä muutaman viikon pohtinut, että ehkä sitä usein muuttaneena jotenkin asennoituu muuttoihin helpommin. Olen odotellut sitä tunnetta, että nyt liikkeelle puhurin tavoi tavaroita läpikäymään ja rankkaamaan, ja tänään se tunne ja läpikäymisaalto tuli oikein kunnolla. Olen kyllä antanut Elmakselle ja Ednalle kassikaupalla vaatteista kahvikuppeihin ja turhiin koriste-esineisiin, mutta tänään roskiin lähti pussikaupalla lastenhuoneista puoli täytettyjä tehtäväkirjoja, pehmoleluja, puutteellisia palapelejä yms. Vihdoin oli itsellä se kunnon puhuri päällä. Tämä työ on tietenkin tehtävä aina lasten ollessa koulussa tai nukkumassa, sillä muuten kaikki poisheitettävä alkaakin tuntua pikkuisista tuikitarpeelliselta..

minulla muuttoihin kuuluu myös aina tunnelatausta. Jotenkin on asennoiduttava siihen, että lähtee pois ja vaihtaa maata. Nyt, vaikka lähtöpäätös tulikin aika nopeasti, on maiden välille ollut helppo tehdä rakoa. Muutamana viime viikkona on täällä Istanbulissa ärsyttänyt suunnattomasti se, että kaupasta puuttuu länsimaisen kahvinkeittimen oikeankokoiset suodatinpussit, kookosmaito ja tacokuoret ovat loppu eikä oikeita murojakaan ole löytynyt noin kuukauteen. Luulen, että muutama ulkomailta tuotava kontti on jossain tullisotkuissa.... Muuten harmittää, että, lapset istuvat ilmastoinnin omaavassa koulubussissa ilman ilmastointia, uima-altaan vettä saatiin lupauksista huolimatta odotella pari viikkoa ja kodin hanavedessä on ollut suuria jäämiä rautaa.. Suomessa taas ystävien ja perheen lisäksi vetää esim.  gluteenittomien tuotteiden paljous (Emil), puolieinekset, marinoidut lihat, pakastealtaiden runsaus ja muissa asioissa ruuhkattomuus, raikas ilma ja esimerkiksi lapsille suotu vapaus ulkoilla ja viettää vapaa-aikaa ilman tiukkoja puistorajoja tai tunteja kestäviä kotiläksyjä. Minä henkilökohtaisesti odotan (ystävien ja perheen lisäksi) paperista Helsingisanomaa, ruokakauppojen (aluksi) ihanalta tuntuvaa runsautta, yötöntä yötä, sinisiä silmiä, lonkeroa, grillimakkaraa, lohikeittoa, saunaa, mustikkakeittoa, salmiakkia, vihreyttä, merta, lokkeja, saaria....

Toisaalta taas paluumuutossa pelottaa se, että olen asunut noin 10 vuotta lämpimissä maissa, joissa ihmisten ei tarvitse kärsiä pilkkopimeistä syksyistä, rännästä, kovista pakkasista, kateellisuudesta, hymyilemättömyydestä, kalleudesta... Ja sehän tässä muutossa taas pelottaa. Miten sitä taas kestää pimeän syksyn, kurahousut, tuulilasin raaputuksen, 08-16 elämän, kiireen, pyykin, rutiinin, tyhjät sunnuntait... Kun kuitenkin palaa ns kotimaahan ja kaiken pitäisi olla tuttua ja turvallista vaikka ei olekaan. Olen näinä ulkomaanvuosina huomannut, että välillä on helpompi olla ulkomailla ja olla väärässä ja moittia maan tapoja kuin palata kotimaahan ja arvostella sen toimintatapoja, jotka kaikki muut tuntuvat tuntevan.

No, muutaman päivän päästä Istanbul ja Turkki jää taakse ja meillä on edessä ihana Suomen kesä ja kaikki rakkaat ystävät ja perhe!

Täältä tullaan!

Elämä Istanbulissa loppuu, sillä muutan ensi viikolla Suomeen.

Kiitos kaikki lukijat ja tukijat, olette olleet usein yksinäisten iltojeni tuki ja pelastus!

Kiitän, kumarran ja poistun näyttämöltä.

Oli erittäin haikea jättää taakse Ciralin paratiisi, se autuus ja rauha joka kylässä vallitsi ja joka tarttui turistiinkin. Matkan oli kuitenkin jatkuttava, ja tavallaan alkoi kotimatka, sillä auton nokka lähti nyt takaisin päättäväisesti kohti pohjois-Turkkia.

Iltapäivän ajeltuamme ja Pamukkalen kylän läpi vain pikaisesti hurautettuamme saavuimme pieneen kylpyläkaupunkiin, ihan Pamukkalen nähtävyyksien viereen. Meille oli varattu huoneet pienestä kylpylähotellista, jonka mineraalialtaan vesi pulppusi suoraan lämpimästä mineraalilähteestä. Sen vesi oli samean vihreää ja mineraalejen kerrottiin auttavan moniin nivelsairauksiin, verenkierrollisiin juttuihin ym. Pienen uintisession jälkeen illalstimme turkkilaista noutopöytä-ruokaa ja seurasimme eläkeläisten villiintymistä elävän musiikin innoittamina.

Uusien aamun mineraalikylpyjen jälkeen päästiin sitten kunnolla asiaan, kun läksimme katsoaan nähtävyyksiä joidenka takia Pamukkaaleen tulimme. Vastassa oli suuri, hyvin säilynyt antiikkinen kylä kiviteineen, teattereineen, sarkofageineen...

Minua tälläiset paikat kiehtovat ihan tolkuttomasti. Oli uskomaton tunne kävellä samalla kadulla kuin ihmiset yli kaksituhatta vuotta sitten. Emilin kanssa mietimme miten ihmiset ovat tuolloin pukeutuneet, mitä tehneet kadulla ja míten rakentaneet suuren kaupungin ilman "hienoja" työkaluja. Pienet yksityiskohdat sävähdyttivät. Kaaret, kuviot, linjat, kuin muotilla valetut kivipalikat.. ... Olisin voinut vaeltaa tässä kylässä tunteja yksityiskohtia tutkien ja kivien pintoja silitellen, mutta edessä odotti kaunis luonnon ihme, jonka olen halunnut sen olemassaolosta kuultuani nähdä.

Nimittäin. Pamukkalen kalkkikivestä muodostuneet ja edelleen muodostuvat vesialtaat, jotka ovat antiikki-kaupungin alapuolelisella rinteellä.

Kolme eri tasossa olevaa laajaa kalkkikivi aluetta, joiden altaat tuntuivat olevat eri kehitysasteilla. Kuvassa olemme hienoimpien altaiden edessä, jotka Lonely Planet-kirjan tietojen mukaan ovat enää häivähdys siitä, mitä altaat olivat ennen kuin niissä vietettiin riehakkaita kylpylälomia 80-luvulla. Nykyään altaissa uiminen on kielletty. Kalkkikivialueella kävely oli auringonpaisteessa yhtä häikäisevä kokemus kuin jäällä kävely. Ja taas jäin ihmettelemään mitä kaikkia ihmeitä luonto onkaan aikaansaanut. Tällä Pamukkalen alueella on myös myrkyllinen kaasulähde,jota on yritetty tutkia. Tutkimuksiin ja muuhun varomattomuuteen on silloin tällöin kuollut ihmisiä.

Näiden monien luonnonihmeiden jälkeen joita tällä reissullakin näimme olen jäänyt pohtimaan mistä johtuu, että niin moni eriskummallisuus sijaitsee juuri täällä. Mikä on muovannut tästä maaperästä niin erikoisen, että täällä maasta nousee kivipaasia, on kalkkikivialueita ja -altaita, maasta tulevia kaasulähteitä jne. Pikkuisen on paineet, että mitä esitellä turkkilaisperheelle joka tulee kesällä vierailemaan Suomeen... Tarkoitus heillä on ainakin käydä Lapissa melomassa ja ihmettelemässä keskiyönaurinkoa. Ja tietysti he silloin tutustuvat myös mäkäräparviin, poroihin ja lappalaisiin, mutta mitähän muuta sitä keksisi?

Tämä meidän matka kesti muuten tasan viikon, sillä olimme kotona taas lauantain ja sunnuntain välisenä yönä klo 0.45. Taakse jäi 2700 ajokilometriä ja mieleen ihania muistoja ehkä erikoisimmalta lomalta jolla olen ikinä ollut.

Voi, kun näitä saisi vielä lisää..

Belekkiin asti loma oli mieheltä tarkkaan suunniteltu, mutta siitä eteenpäin lomasuunnitelmat muotoutuivat Cappadociassa nähdyn turkkilaisen ystävän kertomien vinkkejen perusteella. Jos näitä mielenkiinoisia "tipsejä" ei olisi tullut, olisimme saattaneet vaikka jatkaa Belekin hotelliparatiisissa oleilua, mutta niin mielenkiintoisilta uudet paikat kuulostivat, että jatkoimme innolla matkaa uusia ihmeitä katsomaan.

Antalyasta 90 kilometriä länteen, kivisten vuorten ja meren välissä, kapean serpentiinitien päässä sijaitsee kylä nimeltä Cirali, jota voi helposti kutsua maanpäälliseksi paratiisiksi. Kylän tiet ovat hiekkaa, hotellit ovat muutaman huoneen kokoisia ja mahdollisuus on asua vaikka puuhun rakennetuissa huoneistoissa. Kasvusto on runsasta ja lintumäärä ja lajisto sen mukainen. Kylää ympäröi jylhät vuoret ja toiselta suunnalta meri. Kylässä kaikki palvelut (ravintolat ja kaupat) ovat yhden kadun varrella ja ympärillä runsasa luonto ja vuoret. Niin vaikeakulkuisessa paikassa kylä on, että ihmetytti, miten paikka on ylipäätään löytynyt. Toisaalta taas paikka ei olisi ehkä niin paratiisimainen, jos se olisi suurten turistimassojen käsillä.  Paikasta kiinnostuneet kuten me, etsivät paikalta jotain muuta kuin suuria hotellikomplekseja. Cirali on esimerkiksi harvinaisen caretta caretta kilpikonnan pesimäseutua, sen rannan vesi on kirkasta kuin puhtaassa järvessä, siellä sijaitsee antiikin aikaisen Olympos kaupungin rauniot, siellä ei ole massaturismia ja sitten se asia, joka sai meidät lähtemään Ciraliin:  vuoren rinteellä palavat ainutlaatuiset Chimaeran ikuiset tulet.

Olimme kuulleet ystävältämme, että vuoren rinteellä palaa ikuinen tuli, joka muodostuu maaperästä tulevan kaasun koskettaessa ilmaa. Hämmästys oli suuri, kun noin puolentunnin kiipeämisen jälkeen lapset huusivat, että paikalla ei pala vain yksi tuli, vain yhteensä kaksitoista erikokoista nuotiota! Nämä tulet näkyvät yöllä merelle, ja ovat olleet aikoinaan hyvä suunnistusmerkki merenkävijöille. Ystävämme neuvoi ottamaan tulille mukaan vähän sucuk-makkaraa, jonka voi itse grillata nuotiolla iltapalaksi.

Meidän iltapala tänä ikimuistoisena iltana oli siis ikuisella tulella paistetut tuliset makkaraviipaleet, jotka aseteltiin turkkilaisen vaalean leivän väliin, jonka kylän ystävällinen ravintoloitsija meille paistoi ja lainasi makkaratikut kuullessaan suunnitelmistamme. Aikuiset huuhtelivat huikopalansa alas punaviinillä ja lapset omenamehulla. Oli sanoinkuvaamaton tunne istua korkealla vuorenrinteellä muovinen punaviinimuki kädessä ja ihailla alkavaa auringonlaskua nuotioiden loimotellessa pitkin suurta kalliota. Belekin hotellin glamouri häipyi äkkiä taakse ja olo oli ihanan rauhallinen. Olin onnellinen, että lapsetkin nauttivat makkaranpaistosta ja luonnonihmeistä vähintään yhtä paljon kuin edellispäivien toiminnasta hotellilla. Kysyttäessä kukaan ei oikein edes osannut pistää tähän asti koettuja kokemuksia parhausjärjestykseen, kun koko loma tuntui niin monipuoliselta ja ihmeelliseltä.

Ennen kuin aurinko painui täysin mailleen aloitimme me hitaan ja varovaisen alastulon vuorenrinteeltä. Ystävämme neuvon mukaan meillä oli mukana taskulamppu valaisemassa kivistä ja epätasaista tietä. Sinä iltana ei ollut vaikeaa saada lapsia nukkumaan ja me aikuisetkin istuimme huoneen terassilla siemailemassa vielä vähän viiniä ja kuuntelemassa ympäröivän luonnon ääniä ennen nukkumaan menoa.

Ciraliin ei ole aamu-unia rakastavan lomapaikka. Sen huomasimme aamulla, kun hotellin ympäristössä asustavat linnut aloittivat aamutoimensa. Ensimmäistä kertaa pihan kukko kiekaisi noin kello 06.30, jonka jälkeen kieunta olikin sitten muun kaakatuksen lisäksi hotelliympäristön standardi-äänistöä. (toisaalta taas hotellin puutarha oli täynnä rippumattoja, joilla olisi voinut pieniä päivänokosia) Hotellin aamupala odotti pihamaalle katetuilla pöydillä ja eksoottisia hedelmiä, paistettuja munia, lämmintä leipää, kurkkua, tomaattia, juustoja, oliiveja, hilloja, kahvia, mehuja jne nautittiin hotellin riikinkukkoa ja ympäröivää rantaa ja hotellin idylliä ihaillen.

Nautinnollisen aamiaisen ja pihamaan kuninkaan ihailun jälkeen läksimme tutustumaan Olympoksen kylän raunioihin. Vaikuttavia kiviteitä, hyväkuntoisia sarkofageja, kaaria, holveja, linnoituksia ym ihan kiinni rannassa, paikallisen asutuksen "pihamaalla". Ihailun, kummastelun, tutkimisen ja linnakkeelle kiipeämisen jälkeen pulahdimme ansaitulle viilennysuinnille kristallinkirkkaaseen mereen ja kuivaamisen hoisi rantapyyhkeistä huolimatta rannan kuumat kivet sekä täydeltä terältä paistava aurinko.

Aah, miten ihana, ihana loma!!

Vielä olisi yksi matkaraportti tulossa, sielläkin luvassa jotain ainutkertaista ihmettä!

Kerrottakoon matkakertomuksen toisen osan aluksi, että tämä koko matka oli täysin miehen suunnittelema ja salaperäinen aina seuraavaan etappiin saakka. Joka paikassa koimme huimia yllätyksiä ja ihania kokemuksia päivittäin ja tästä seikkailulomasta jää kaikille varmasti mitä ihanimmat ja mieleenpainuvimmat muistot loppuiäksi! En tiedä millä ajalla mies on ehtinyt matkasuunnitelmat laatia, mutta hän teki loistavaa työtä. Loma oli täydellinen meidän perheen tyylinen loma joka sisälsi uusia kokemuksia ja -paikkoja, historiaa, rantaa, altaita, luonnonihmeitä, yllätyksiä ym ym. 

Mutta nyt matkan toisen osuuden pariin:

Matkalla Antalyan Belekiin mies kertoi, että seuraavat päivät tulisimme asustelemaan Voyage-hotellissa, joka on erityisesti suunnaattu lapsiperheille, mutta josta löytyisi kuitenkin kaikille jotain. Hotelli oli suurin ja hienoin näkemäni hotelli, joka toimii all -inclucive periaatteella, niin kuin varmasti kaikki muutkin suuret Belekin hotellit. Belekin ranta on muuten täynnä mitä uskomattomampia hotelleja eri teemoilla ja olo on kuin Las Vegasissa ajelisi. Nyt ymmärrän, miksi näissä hotelleissa lomailevat, eivät poistu hotellialueiden ulkopuolelle paikallisten pariin vaan viettävät koko lomansa hotellilla, sillä niin moninainen on tarjonta  uima-altaista ravintoloihin ja aktiviteeteista illanviettomahdollisuuksiin. Meidän perheellekin, joka yleensä tykkää liikuskella hotellin ulkopuolella, riitti mieluisaa tekemistä ja viihdykettä hotellin alueella niin, että mieleen ei edes tullut lähteä syömään hotellin ulkopuolelle tai katsomaan Belekin pääkadun vilinää. Hotellin ulkopuolelle poistuimme vain yhdelle golf-kierrokselle sekä katsomaan antiikinaikaista Aspendoksen amfi-teatteria.

Aspendoksen teatteri on Antalyan kävijälle mielestäni must-nähtävyys, sillä nykyihmisen, jolla on kaikki mahdollinen apu käytettävissään, on hyvä nähdä millaista käden jälkeä ihminen on saanut aikaan jo kaksituhatta vuotta sitten, täydellisestä teatterin akustiikasta puhumattakaan. Ja ajatella, että valtava rakennelma, joka yhä edelleen vetää lehtereilleen 12 000 ihmistä joka vuotiseen konserttitapahtumaan, seisoo yhä pystyssä vankkana ja ylväänä ja näyttää niin tekevän vielä seuraavatkin tuhannet vuodet. Mielessä herää kysymys: "Kuinka moni nykyajan rakennuksista mahtaa olla vielä olemassa, saatika pystyssä muutaman tuhannen vuoden päästä?" Ei varmaan monikaan. Ja se akustiikka. Miten tuolloin, ilman hienoja tietokonemallinnoksia, on pystytty luomaan valtava avoteatteri jonka akustiikka on täydellinen. Äänet kulkevat täydellisesti ympäri teatteria ja ylimmältä penkkiriviltä voi hyvin kuulla näyttämöllä sävelmää viheltävän ihmisen tai tavallisen puheen.. Taas tämä entisajan ihmisten taito veti minut hiljaiseksi.

 Rakastan tälläisiä nähtävyyksiä ja niiden yksityiskohtien tutkimista.

Aspendos oli Antalya-osuuden historiaosuus. Liikuntaosuuden hoisi golfkierros. Kaiken muun tarjosi ja mahdollisti mainio hotelli! Päivittäin oleiltiin hotellin yhdellä allasalueista, joka tarjosi matalan, leikkikaluja täynnä olevan altaan pienille lapsille sekä vesiliukumäki-puiston "vähän" isommille.

Kuvassa yllä alas liukuu tai oikeammin syöksyy seurueemme innokkaimmat laskijat. Äiti ja poika, (famu ja mies).. Muutama minuutti piti itse tandem-liukuun lähtöä harkita, mutta muutaman kerran tulin alas jyrkkää seinämää miehen kanssa vatsassa perhoset lennellen . Jotta sain tuntumaa pelkän oman painoluokkani liukuihin, laskin tuon jyrkän seinämän myös ihan singlenä. Eniten näitä mäkiä taisi kuitenkin laskea....Uskokaa tai älkää... famu, joka ei Linnanmäellä uskalla edes viikinkialukseenkaan, mutta nautti nyt täysin siemauksin hurjista alaslaskusta vesiliu´uissa tukka hulmuten! ! Vähän rauhallisempia laskuja laskettiin sitten ihan tavallisissa vesiliukumäissä, joihin lapsilla (Emilillä ja Alexandrallakin) oli pääsy.

Vesiliukumäkien ollessa kiinni lekottelimme rannalla ja kelluimme välimeren aalloissa. Axel tonki hiekkaa ja pyöritteli pikku kiviä kätösissään ja nautti hiekan lämmöstä (ja mausta) mairea hymy kasvoillaan. Isommat lapset oppivat kellumaan suolaisen veden kannatellessa ja me isommat vilvoittelimme ihan muuten vaan.

Kaikkina Antalya päivinä seurasimme, kuinka isot värikkäät varjot kiisivät meren yllä veneiden vedettävinä. viimeisenä päivänä, allasoluita hakiessaan, mies olikin käynyt varaamassa meille muille tandem-lennot, ja ilmoitti, silmät innosta kiiluen, että nyt lähdette lentämään!

Kuvassa minä olen nousemassa 80 metrin korkeuteen laskuvarjon varaan Emilin kanssa meren ylle liitelemään. Alkuun ajatus kankaan varassa liitelystä jännitti, ja mielessä pyöri ajatus siitä onko ylhäällä kylmä, tuleeko korkeanpaikan kammo tms, mutta kaikki ennakkoluulot osoittaituivat turhiksi. Ylhäällä ilmassa oli lämmintä, korkeus ei pelottanut yhtään ja alla kimalteleva turkoosi meri näytti kauniilta ja turvalliselta. Lentoaikaa meille annettiin noin 10 minuuttia ja sen kulutimme Emilin kanssa delfiinejen bongailuun (ei näkynyt), rannan tapahtumien tarkkailuun, meren ihailuun ja vain korkeuksista nauttimiseen. Oli suorastaan pettymys laskeutua alas niin nopeasti, mutta oli mukava jakaa oma lentämisen into toisen lentoparin - Famon ja Alexandran kanssa, sekä miehen, joka on kokenut tämän parasailing -kokemuksen vuosia sitten Thaimaassa. Lähden heti uudestaan paraseilaamaan, jos eteen tulee uusi mahdollisuus! Ja suosittelen muitakin kokeilemaan!!

Seuraavassa matkakertomusosassa kurkataankin sitten ihan erilaiseen hotelliin ja paikkaan!

Meidän perhe on palannut oikealta unelmalomalta, ja nyt normaali elämään totuttelun lomassa on lienee aika raottaa verhoa ja antaa teillekin muutama hetki lomamme parissa.

27.4 klo 00.45 Starttasi automme matkaan kohti Cappadociaa kyydissä kolme nukkuvaa lasta, kaksi puolitoista tuntia ennen matkaanlähtöä nukkunutta naisihmistä ja sählyturnauksen voitosta lisää virtaa saanut mies. Hiljaisessa autossa kiisimme noin viisi tuntia pitkin moottoriteitä kohti ensimmäistä etappiamme Suolajärveä, josta kivoja kuvia ja juttua voi lukea täältä. Tällä kertaa Suolajärvi oli minulle pettymys. Suolakenttää ei näkynyt missään, kello oli kuusi aamulla ja lämpötila viileä, mutta siihen ne matkan pettymykset sitten jäivätkin! Mies kahmaisi järvestä muutaman pakastepussin suolaa kesän kalaherkkuja varten ja sitten söimme bensa-asemalta hankitun aamiaista kiinniolevan ravintolan terassilla.

kuva täältä. Kuvassa oikealla, keskikerroksessa oleva matala kaariaukko johti famon ja Axelin huoneeseen.

Mielialat paranivat auringon- sekä lämpötilannousun myötä. Kun automme puolitoista tuntia myöhemmin saapui kallioluolahotellin pihaan Ürgüpin kylään Cappadociassa olivat aamun murheet tipotiessään. Tilalle astui auringonsäteiden innoittamana halu kokea ja  nähdä taas tuulen muovaamat "fairy chimeyt", nuo maasta kohoavat kivipiiput, joihin tuhansia vuosia sitten ihminen on kaivanut asuntoja, kirkkoja ja varastoja itselleen. Alkuun tarkastimme Göremen kiviluolat ja sitten uutena elämyksenä Selven moniteräiset kalliot, jotka ovat jääneet yleisölle tuntemattomimmiksi. Selve oli meistä ehdottomasti käymisen arvoinen paikka ja ehkä jopa kiinnostavampi kuin Göreme.

Selven kivipaadet

Ihmetystä ja ilon kiljahduksia koettiin myös, kun toisesta hotelli-huoneestamme löytyi ihkaoma, privaatti hamam, jonka mies oli yllätykseksi meille järjestänyt. Omassa kylpylässä kylvettiin pitkin hotellilla vietettyä aikaa lasten kanssa kylpien ja illalla tunnelmallisesti ihan kahdestaan...

Oma hamam pesuhanskoineen ja veden valelukuppeineen

Tässä ainutlaatuisessa hotellissa olisi helposti vierähtänyt yö jos toinenkin, mutta matkan oli suunniteltu jatkuvan ja meidän luovuttava ihanasta hiljaisesta kallioluola paikastamme ja hamamista. Ennen lähtöä söimme kuitenkin tämän pikkuisen hotellin pihamaan pöytien valkoisille liinoille katetun aamiaisen, ja ihastelimme vihreän nurmikon yli karua kivipaasi-maisemaa, joka tuntui jatkuvan loputtomiin.

Ürgüpin tunnelmaan olisi voinut jäädä vaikka ikuisesti, mutta läheinen maanalainen kaupunki onkaloineen odotti jo, sekä 400 kilometrin ajo kohti Antalyaa..