Elämä ei ole tällä hetkellä ruusuilla tanssimista tai edes vähääkään yhtä vaaleanpunaista kuin keväiset mangoliapuun kukat meidän pihan puussa Istanbulissa.

1360233.jpg

Me olemme siis taas täällä.

Mummi tuli taas mukana auttamaan alkuun, sillä olen seuraavat noin 2 kuukautta yksinhuoltajana, jossa ei sinänsä ole mitään uutta. 

viime kuukausina olen saanut tehdä monia asioita ilman toista vanhempaa. Yksi perjantai esimerkiksi, kun meidän alueelta katkesivat sähköt yli kahdeksi tunniksi, pakkasin kolme lasta autoon ja hurautin meidän perheen vakio paikkaan syömään. Päätin, että yksinolo tai sähkökatko ei meidän perjantaita pilaa. Ilta meni yllättävän hyvin. Jokaiselle lapselle tuotiin piirrustusalusta ja Axelkin piirteli tyytyväisenä punaisia viivoja paperille. Jokainen lapsi söi tyytyväisenä ateriansa ja meillä oli jopa hauskaa. Vähän tietysti nolotti, että yksi-vuotias täyttää vatsansa ranskanperunoilla, mutta joistain periaatteista on välillä tingittävä.

Sittenhän lensin tammi-helmikuussa yksin lasten kanssa pitkin Eurooppaa. Matkanteko ei ollut mitenkään nautinnollista, mutta selvisimme kuitenkin. Lomailu sensijaan määränpäissä onnistui oikein hyvin! Huomasin, että kaikki on niin tavoitteista ja asenteesta kiinni. Hotellilomille en yksin kolmen pienen lapsen kanssa lähtisi, mutta ystävien luokse ihan ilomielin.

Yksi tosi yksinäinen, eikä mitenkään kunniamaininnan arvoinen teko tammikuussa oli lähtö yksin Istanbulin yöelämään. Minua vaan korpesi oma yksinäisyyteni ja samanlaisina toistuvat arki-illat.  Saapastelin turvallisen oloiseen pieneen ja sympaattiseen ravintolaan Bebekin rannassa (Lulu´s Cafe, tosi makea mesta moderneine kristallikruunuineen!), kumosin kurkusta alas kaksi lasia viiniä, katselin onnellisia pareja ja olin valmis lähtemään takaisin kotiin, lasten luo.

Puhumattakaan aamuvalmisteluista, läksyjen teosta, illallisen valmistamisesta, iltatoimista, iltasaduista, läksyistä, pyykinpesusta...

Kaikenlaista.

Mitähän sitä keksisi tälläkertaa?