Tämä päivä on tuntunut loputtomalta, vaikka nousin kunnolla ylös lasten kanssa vasta puoli kymmenen aamulla. Koko yön olen imettänyt kahden tunnin välein ja päätös Axelin vieroittamisesta rinnalta alkaa nyt vahvistua mielessäni. Huomaan myös taas kerran olevani erittäin riippuvainen säästä. Tänään oli pilvistä ja sateista ja mieli maassa ja olo väsynyt, toisin kuin kahtena edellisenä päivänä jolloin aurinko on paistanut kirkkaasti ja mieli ollut reipas.

Päivä on madellut vaikka olen pessyt kaksi konetta pyykkiä, leiponut gluteiinitonta leipää Emilille, tehnyt makaronilaatikkoa, kylvettänyt lapsia, laittanut taas iltaruokaa ja lukenut iltasatuja. Lasten mennessä nukkumaan nukahdin itsekin sohvalle josta heräsin hetki sitten. Sanomattakin kai selvää, että kun arki alkoi pakkasi mies laukkunsa ja lennähti Ankaraan.

Uudelle vuodelle en luvannut mitään, mutta päätin itsekuria harjoittaakseni olla ainakin tammikuun karkkilakossa. Jospa herkuttelemattomuus johtaisi myös lisääntyvään liikuntaan ja ... parempaan elämään. Eilen karkittomuus ei tuottanut ongelmia, mutta tänään oli pakko syödä kaksi piparia, sillä sydän-suklaarasia kaapissa houkutti suuresti.

Uuden vuoden juhliin läksimme muuten koko perheen voimin. Kutsut alkoivat Axelin nukkumaanmenoaikaan 19.30, mutta Axel venytti joustavana poikana petiaikaansa yli kymmeneen, jolloin mies katsoi parhaaksi viedä Axel vaunulenkille nukutuspuuhiin. Turkkilais-intialainen kyläilyporukka ihmetteli lopputuloksena ulkona vaunuissa nukkuvaa Axelia ja valokuvasi tätä suomalaisten barbaari-tekoa silmät kauhusta pyöreinä.

Uuden vuoden pirskeet sujuivat muuten niin, että kahdeksan lasta juoksi kahden kerroksen väliä koko illan, joku aikuinen istui koko ajan lastenhuoneen lattialla vahtimassa jotakuta tai ratkomassa riitaa, ja talon emäntä valmisti illan herkkuateriaa koko illan keittiössä eikä ehtinyt rentoutumaan. 

Puoli yö tuli kuin varkain eikä siitä ilmoittanut mikään muu kuin mieheni. Missään ei paukkunut raketteja eivätkä ihmiset hypänneet kattoon. Suomeen soitetun puhelun aikana kuuntelin haikeasti rakettejen räiskettä ja ihmisten iloista juhlintaa. Olin tosi yllättynyt, että tälläisessä miljoonakaupungissa jossa voisi järjestää hienot tulitukset ei sitä tehdäkään, varsinkin, kun uuden vuoden juhlinta tuntuu olevan turkkilaisille tosi tärkeä asia (jaetaan esim. lahjoja).

Kotona joskus yhden jälkeen sain kuin sainkin sitten kuohuviiniä ja Istanbulin valoja, mutta en raketin rakettia.