Joskus aiemmin olen kertonut kuinka monta kampaajaa pyörii yhden asiakkaan ympärillä. Tässäkin kuvassa föönaukseen tarvitaan kolmea ihmistä..

Ei tosiaankaan olen tarkoitus, että raportoin jokaisesta kampaamo käynnistäni, mutta tämä juttu on taas kampaamosta..

Sain joka perjantaisen kolmen tunnin vapaani, kun Elimas tuli vahtimaan Axelia. Muutamasta rikkonaisesta yöstä väsyneenä päätin luistaa jumpasta ja lähteä rentoutumaan kampaajalle, tukka oli kuitenkin päässyt kasvamaan niin pahasti yli.

Poikkeuksellisesti olin liikkeellä iltapäivällä, ja ostari, kuten myös kampaaja oli tupaten täynnä ihmisiä. Sain kuitenkin itselleni mukavan kampaajan heti, ilman mitään odotteluita. Väsyneenä annoin hiusten pesijän pestä hiukseni ja ohjata minut kampaamotuoliin. Väsyneenä murahdin kampaajalle, että sama malli kuin ennenkin ja niin sakset alkoivat viuhua.

Katselin alas syliini ja hiussuortuvien pudotessa syliin mietin surullisena, miten tukkani on viimeisen neljän vuoden aikana muuttunut kauniin vaaleasta maantien väriseksi. Muutama viikko sitten katselin sattumalta valokuvia, ja löysin kuvia kesältä, jolloin Alexandra täytti vuoden. Melkein joka kuvassa tukka on ponnarilla, mutta se on vaalea, aidon vaalea! Vähän haikeillen katselin myös tukan pituutta, mutta muisitin kyllä miten vaikea pitkä tukka on pienten lasten kanssa, ja tosiaankin aina poninhäntänä kiinni.

Väsymys kaikkosi yhdessä sekunnissa. Sakset olivat lähellä korvaani, ja ennekuin tajusinkaan, kampaaja oli leikannut poikki hiusmallin minulle erityisen tärkeän osan: korvan eteen tulevan pulisongin. Sen mielestäni niin sensuellin ja naisellisen osan kampaustani, jonka voi taivuttaa viehkeästi pienelle kaarelle tai muotoilla suoraksi. Sen osan, joka tekee kampauksestani minunlaiseni.

Järkyttyneenä seurasin peilistä loppu leikkuuta ja ihmettelin salongin ihmispaljoutta. Mietin istuuko viereisessä tuolissa joku turkkilainen julkimo, sillä moni kampaaja kävi supisemassa jotain oman kampaajani kanssa, ja kaikki katsoivat viereisen tuolin kermakakku-kampauksen saavaa rouvaa.

Leikkauksen jälkeen pirteä lontoossa kasvanut hiusmuotoilija, vai sanotaanko -taiteilija sanoi tekevänsä minulle elämäni kampuksen... Yritin selitellä, että tälläinen kolmen lapsen kotiäiti ei näin perjantainakaan tarvitse mitään kovin kummoista, mutta poika ei uskonut. Silmiäni painoi väsy, pulisongit olivat menneet ja ylipirteä hiusguru alkoi föönata tukkaani pystyyn. Lopputulos oli mielestä vähän liian raju, naamani kampaukseen ihan liian valju ja päällä olevat vaatteetkin tukan kanssa ihan eri paria. Mielestäni olin meikittömän rock-laulajan näköinen..

Kampaustani ihmetellen maksoin, enkä edes tajunnut jättää tippiä. (Toisaalta mietin usein pitääkö tippiä jättää kaikille kimpussani työskenneille vai vain leikkaajalle tai värjääjälle.) Hoipertelin ulos liikkeestä ja yritin nähdä kuvaani viereisten liikkeiden ikkunoista. Lopulta oli pakko mennä vaateliikkeeseen, napata vain joku vaate ja rynnätä sovituskoppiin. Siellä latistelin, nyhdin sivutukkaani ja peilailin. Harmittelin, että käsilaukussani oli vain hailakoita huulipunia, sillä rokkitukkani olisi kaivannut edes jotain väriä kaverikseen.

Puhti oli mennyt totaalisesti. Vielä olisi ollut melkein pari tuntia aikaa hummailla kaupoissa tai tehdä ihan mitä vaan, mutta minusta tuntui, että oli pakko päästä kotiin kaikkien silmien alta pois. Niinpä tallustin kauniissa ilmassa täysien kahvila-terassejen ohi mäkeä alas kotiin, etuajassa...

Olen nyt yrittänyt totutella uuteen "lookkiini". Suihkuttanut tukan lättään ja laittanut vähän omanlaisemmaksi. Silti ohimoilta puuttuu jotain, mutta eiköhän se sieltä taas kasva joskus.

Jos mies ei saa slaagia, niin tämän perjantain ohjelmaan kuuluu ainakin tacoja ja kyllähän sitä jonkun punaviininkin voisi avata.

Ehkä sitten jo naurattaa.