Keskiviikko-iltana ovikello soi puoli yhdeksältä ja Elimas toi minulle lautasellisen ruokaa:

Jauheliha-riisi-seoksella täytettyjä kesäkurpitsoja ja tomaatin. Olin otettu, että joku piti kuumeisesta huolta niin konkreettisesti. En kyllä voinut illalla alatellakaan syöväni. Olo oli niin huono.

Hetken kuluttua kello soi uudestaan ja Elimas seisoi taas oven takana miehensä ja uuden, hyvin englantia puhuvan naapurin kanssa. Tulivat kehottamaan, että lähden lääkäriin ja kysyivät jos tarvitsen mitään apua, niin sen saan. Nolona kerroin, että en oikeastaan tiennyt mihin lääkäriin mennä, tähän asti oltiin tarvittu vain lastenlääkäreitä. Uusi naapuri soitti omalle lääkärilleen ja konsultoi tätä kautta tilaani ja toimenpiteitä. Sovittiin, että jos kuume ei hellitä, lähden aamulla jonkin kansainvälisen sairaalan ensiapuun.

Torstaina heräsinkin kuumeettomana, mutta väsyneenä. Ystävät viestittelivät ja tarjoutuivat tuomaan ruokaa kaupasta, käymään apteekissa tai tekemään ihan mitä vain. Italialainen ystävätär  ilmoitti, että hän ottaa isommat lapset koulusta ja vie kotiinsa leikkimään ja tarjoaa illallisen. Suomalainen minäni esteli, mutta ei siihen kovin suurta taivuttelua tarvittu, että otin avun vastaan. Eilen olikin rauhallinen ilta. Luulin jo taudin selän taittuneen, mutta juuri kun olin saanut isommat lapset kotiin ja petiin alkoi armoton horkka. Hampaat kalisivat, sormet tuntuivat jääkylmiltä ja kaikki ihokarvat olivat pystyssä. Kuume nousi pikavauhdilla uudelleen ja kaaduin sänkyyn ipubrofeiinin voimalla.

Tänään olen vieläkin vähän puolikuntoinen, mutta terveemmän oloinen. Palailevalla ruokahalulla olen syönyt Elimaksen herkullisia tuomisia ja ollut sen verran pystyssä, että olen saanut hoidettua pakolliset ruokaostokset itse.

Kiitokseksi minua auttaneille olen ajatellut leipoa suomalaista pullaa. 

Mieskin saa käydä kädestä pitäen kiittämässä naapureita vaimon huolenpidosta, kun on ollut koko sairastelun ajan matkoilla.