Minulla ei ole maailman paras matikkapää. Lukion loppusuoralla pyysin mukavaa, samoissa piireissä pyörinyttä poikaa auttamaan, jotta pääsisin matematiikasta läpi kirjoituksissa.

Poika jaksoi ilta illan jälkeen kirjoittaa selkeitä lausekkeita paperille ja hänen kanssaan matematiikka tuntui loogiselta ja mielenkiintoiselta. Muutaman illan oppituntejen jälkeen huomasin kuitenkin kuuntelevani enemmän hänen ääntään kuin asiaa jota hän minulle yritti tarkentaa. Salaa paperin sijaan katselin hänen profiiliaan ja vaaleita hiuksiaan jotka roikkuivat söpösti korvan päällä.

Olin aivan pihalla matematiikasta, mutta täysin tietoinen siitä, että olin ihastunut.

Kirjoitusten viimeisenä päivänä täytin 20-vuotta ja ihastus matematiikanopettajani kanssa muuttui "viralliseksi" seurusteluksi. Tätä päivää voisi pitää elämäni taitekohtana. Pakollinen opiskelu oli ohi ja kainalossa määrätietoinen nuori insinööri-opiskelija.

Opettajani ei saanut Suomesta mielenkiintoisia kesätöitä ja suuntasi Tukholmaan. Ylioppilasjuhlapäivänä hän tuli noutamaan minut mukaansa ja niinpä aloitimme yhteisen elämämme ulkomailla vielä kuitenkaan tietämättä, että se tulisi olemaan tapamme elää.

Tänään ylioppilaskirjoitusten viimeisestä päivästä on 13 vuotta ja minä asun matikanopettajani kanssa täällä Istanbulissa kolmen lapsen kanssa.

En muuten ikinä sitten kirjoittanutkaan matematiikkaa...